maanantai 24. huhtikuuta 2017

I miss you so much it hurts....


Blogihiljaisuuteeni on ollut viimeaikoina syy.
Maailmassa ei ole mitään sanaa joka kuvaa sitä suurta tyhjyyttä jota olemme joutuneet käsittelemään viimeviikkoina.
Rakas isäni kuoli yllättäen.

Olimme niin läheiset, vanhempani ovat aina olleet olennainen ja aktiivinen osa arkeamme.


Minulla on kaksi siskoa ja isä oli aina ylepeä tytöistään, isä teki meistä vahvoja, itsenäisiä naisia.
Isä sanoi aina että "teistä on kaikkeen samaan kun pojistakin ja vähän vielä enempään".
Kun minä pienenä tyttönä halusin ekaa mopedia, osti isä mansikanpunaisen Honda monkeyn heti kun jalat jalkatapeille ylttivät. Kun ajoin kevarikorttia osti isä 500-kuutioisen kakstahti motocross-pyörän joka olisi kiivennyt vaikka himalajan huipulle, teki bensakanistereista harjoitusradan ja sanoi "tolla kun opettelet niin ajat ihan mitä vain".

Isän ulkoinen olemus oli karski ja kalju, suuri mies, isot kädet, leveät hartiat, isä olisi sopinut vaikka velanperintähommiin, mutta kaikki isän tunteneet tiesivät että isä oli hattaraa sisältä. Herkin ja kiltein mies koskaan. Isä herkistyi ja näytti että isokin mies saa itkeä. Kun äiti halusi tontilta puita kaadettavan, hankki isä kaivurin joka siirsi puut toiseen paikkaan, eihän nyt mäntyjä saanut kaataa.

Isä oli paras kaveri kaikkiin hommiin mitä muut ei ymmärtäneet.
Kun jokakeväinen autokuume iski ja eteen osui kuusi ja puoli litraa täydellistä veekasijenkkiä, yhden ainoan soiton jälkeen olivat isä ja tytär jo matkalla koeajolle. 
Kotimatkalla molemmilla yhtä suuri hymy huulilla kasin murinaa fiilistellessä, kuin lapset karkkiostoksilla.
Tai kun halusin hankkia lehmänkokoisen koiran, isähän liekittyi ekana sillekin hauvankatsomisreissulle. "Pitäähän nyt koiran olla senkokoinen että uskaltaa illallakin lenkkeillä".
Isä luotti aina meidän visioihin ja tuki niitä täysillä.

Isän ehdoton luottamus kantoi meitä elämässä ja loi meille terveen itseluottamuksen ja periksiantamattoman asenteen.  (okei on äitikin tahtoleidi, että osansa hänelläkin, ollaan coctaili molempia vanhempia ja yhdessä,  he antoivat hyvät elämän eväät. Äiti oli isän suuri rakkaus eikä siitä ollut minkäänlaista epäselvyyttä.)

Isä ei koskaan sanonut pahaa sanaa kenestäkään ja halusi auttaa kaikkia, isä eli mukana muiden murheet ja oli vilpittömän iloinen toisten onnesta.

Isän elämänasenne antoi mahtavan mallin elämään ja olen kiitollinen että sain maailman parhaan isän. Ollaan aina saatu olla omia itsejämme ja tuntea ehdotonta luottamusta ja tukea.

Isän kaltaisia sankareita on harvassa.
Miehiä jotka puurtavat ja tekevät toisten eteen kaikkensa, antavat omastaan pyyteettä ja itseään millään lailla korostamatta pitävät sitkeästi rattaita pyörimässä.
Isä oli yrittäjä ja piti aina perheestään huolta. 

Kukaan ei voi korvata sitä tyhjiötä jonka hän jätti. Ajattelin aina kuinka onnekas olen kun mun vanhemmat sai meidät kolme tyttöä nuorina, että saadaan pitää heidät lähellä pitkään,
Kuinka arvaamatonta elämä onkaan.
Isä oli 53-vuotias.

Tällä hetkellä ei pikkuasiat tunnu missään, ei muutama kilo lanteilla, ei tiliote, ei likaiset sukat lattialla.
Elämässä tärkeää ei ole peukutukset, tykkäykset tai somesuosio.

Ne tarkeimmät ihmiset on läsnä arjessa, soittaa ja kysyy kuulumisia, tuo kahvipaketin ja istuu pöydän viereen. Miksi jotain pahaa täytyy käydä että näkee mitä älyttömän hienoa on ollut etuoikeus saada elämäänsä. 

Sanokaa rakkaimmillenne  että he ovat tärkeitä. Antaa pienten kränöjen olla. Jos voin tarjota edes pienen osan omilleni siitä millaiset elämän eväät olen saanut, se on jo hyvin. 

Tämä jo ennestään verkkainen blogitahtini on ainakin toistaiseksi vieläkin hiljaisempaa.
Mulla on onneksi yhä niin paljon rakkaita tässä lähellä, yhdessä mennään ja kasataan arkea uusiksi.
Sen arvo vain korostuu että on hyviä ja rakkaita ihmissuhteita. Ja mulla on maailman mahtavin ja rakkain mies jota rakastan niiiiin paljon, missä olisinkaan ilman.

Isän menetys sai miettimään prioriteetteja ja sitä millainen muisto minusta jäisi.
Aika on kallista ja kieltämättä suuri shokki pistää tärkeysjärjestystä uusiksi... 



Ihan valtavan iso kiitos teille kaikille jotka olette meitä tsempanneet.
Koti on täyttynyt kukista, pyykit ovat hävinneet ja palanneet pestyinä, meille on tuotu ruokaa, ollaan saatu niin paljon tukea ja tsemppistä.

Suuren shokin keskellä ystävyyden arvo on vielä korostunut.
Halaukset.