tiistai 15. marraskuuta 2016

Elämä on laiffii...


Me ollaan koti-ihmisiä.
Viihdytään kotona, tykätään olla kotona ja kotiin on aina hyvä tulla. 

Ollaan tehty tietoinen valinta tulla pienemmällä toimeen jotta voidaan viettää lasten kanssa enemmän aikaa vielä kun ovat vielä pieniä.
Valinta tulla vähemmällä rahallisesti toimeen, mutta keksiä sitäkin enemmän luovia ratkaisuja ja tehdä yhdessä asioita. 

Osa tätä ratkaisua on ollut remontoida kierrätysperiaatteella ja käyttää omaa hartiapankkia.
En koe että meiltä puuttuisi mitään olennaista vaikka työviikot vähän lyhenivät. 
Joskus se että lähtee kotimaata kiertämään sivuvaunuvehkeellä eväät repussa, seikkailumieltä rintalastassa ja tankki täynnä bensaa voi olla ihan yhtä hauskaa kun päivä ruotsinlaivalla.

Tai joskus metsäretki termarin kanssa voittaa elokuvat. (mies ja lapset tekee joka metsäretki naavasta viikset ja siinä näyssä on naurussa pitelemistä).

Tai itsetehty siemenleipä ja oman perunamaan potut täyttää yhtä hyvin kun muoviin pakatut kanssasisaret (väittäisin että paremmin).

Joskus olisi kiva ajaa auto huoltoon ja vaihdattaa renkaat kauppareissun ohessa. Mutta...
Itse muistan kristallinkirkkaasti kuinka seisoin rasvamontun reunalla pienissä punaisissa kumisaappaissa ojentamassa isälle työkaluja. Tiesin viiteen ikävuoteen kiintoavaimen ja jakoavaimen eron.
Poikani ja tyttöni luo ehkä samaisen muistijäljen ja toivottavasti erottaa paremmin papukaijapihdit kun tubettamisen salat.

Pääsin matkustelemaan skidinä jonkin verran, mutta silti se paras kesämuistoni ei ole ulkomailta.  

Mielessäni se on kesä kun isä oli lomautettuna työstään. Ei ollut varaa lähteä ulkomaille tai oikeastaan edes kotimaan lomakohteisiin.
Pakattiin onki Oivan kyytiin ja poljettiin ongelle, minä tarakalla, sisko pyörän etuistuimessa.
Grilli oli kuumana koko kesän takapihalla ja etuovi auki, sillon kyläiltiin ja istutiin iltaa, äiti soitti levyä jonka tunnistan nykyään erään vain elämää tähden tuotannoksi ja liitän siihen levyyn sytytysnesteen tuoksun, ja lämpimät kesäillat. 

Haluttiin bestikseni kanssa yllättää porukat ja tehtiin mustikkamaitoa, unohdettiin laittaa blenderiin kansi ja äiti pääsi tapettikaupoille.

Ymmärsin myöhemmällä iällä että perusmutsi ei kanttaa tuuttihondalla niin että jalkatapit lyö kipinää.
Sain teipata prätkäkypärään epoksiliimalla pupunkorvat ja hakea peruskoulun päättötodistuksen antiikkikaupasta ostamassani 1800-luvun silinterihatussa.
Samassa silinterihatussa menin peruskoulun päättäjäisistä kesätyöhöni huoltamolle tiskaamaan ja tienaamaan rahaa uuteen mopoon tai kevariin oikeastaan. Muut lähtivät bilettämään.

Se vanha mopo, se hyytyi kun mun piti lähteä kotiin sinä iltana kesätöistäni.
Siellä huoltiksella ruokailleet poliisisedät lupasivat ahdinkoni kuultuaan kyydin, kysyivät pihatiellä, pistetäänkö taluttaen raudoissa kotiin, olis naapurissa puheenaihetta ja nauroivat.

Minä mumisin että enköhän ole aiheuttanut puheenaihetta ihan ilmankin, isä raukka meinasi vetäistä lihasoosit henkeen kyökin ikkunantakana kun kampesin maijasta.

Että sellainen lapsi, olin vain vilkas ja kuljin omia polkujani, odottelen omieni teini-ikää mielenkiinnolla. 

Kun kipuilin ammattikoulussa mootoriikan teoriaa, toi isä huoneeseeni audin moottorin ja sanoi että et sä ennenkään ole lukenu, pura se ja kasaa, sitten sä tiedät kuinka moottori toimii.

Jos jotain haluaa oppia, sen oppii.
Jos jokin asia ei kiinnosta sitä ei opettele.
Niin se elämä menee.

Sanon aina muksuille että monimutkaisin rakettikin on jonkun tekemä.
Jos sä haluat tehdä raketin niin opettele.
Jos pelkää epäonnistumista ei edes yritä.
Eikä siihen usein rahaa tarvita, mutta se auttaa kyllä.


Monesti luovat ratkaisut sykähdyttää enemmän kun valmiina ostetut.
Ehkä tää on vaan mun ajatus. Mutta mä olen vähän henkisesti vanha, diggaan kirjottaa sillontällön kirjeen, jota voi koskea, jonka voi säilöä, tai jolla voi edes sytyttää takan.

Tykkään notkua iltaa ruokapöydässä fyysisen ihmisen kanssa sosiaalisen median sijaan.
Kasvattaa muistoja ja kerätä mielikuvia hyvistä hetkistä mielummin kun kasvattaa pankkitiliä. Joku sanoo että tyhmää, ehkä... kuitenkaan muistoja ei multa kukaan voi viedä, mutta lama, kriisi tai odottamaton sairaus voi tyhjentää pankkitilin.

Lapsilla on terveysvakuutukset, käymme yksityisellä lääkärillä, maksan mielelläni sen satkun omavastuun vuodessa että lapset saa apua ja hoitoa just kun tarvii ja vieläpä hyvää sellaista koko loppuvuoden ilmaiseksi. Toimeen pitää tulla omillaan ja työtä en ole koskaan vältellyt, eikä ukkokultakaan ja on kiva että voi joskus tehdä jotain ekstraa, se ei ole kiinni tuloista, se on kiinni menoista.

Kyllä, meillä on säästötili yllätysten varalta-kyllä se on huvennut. Yllätyksiä on satanut.
Suunnitelemme elämää ja haluamme turvallisen arjen, vanhempana ei voi elää flown mukaan, mutta arvostan silti enemmän yhteistä aikaa kuin mammonaa.

Läsnä en silti aina ole satasella, mulla on sellaiset aivot jotka haalii projekteja, mietittävää ja funtsittavaa niin että sauhu käy. Sitä on vaan kolmekymppisen pakko opetella hidastamaan ja heittämään ajatusten täyttämään nuppiin "vettä" ja keskityttävä tähän hetkeen.






Eikä täällä kauhean huono flow voi ollakaan kun ulkoa lumen tieltä sisään nostetut ruusutkin puhkesivat kukkaan sisään päästyään.






Mulla on välillä sellainen olo kun olisin teinin äiti.
Mun tyttöni ei enää höpötele mulle kaikkea.

Keksin ostaa kasan värityskiorjoja, ollaan molemmat vähän taiteilijasieluja jotka rentoutuvat kun saavat tehdä käsillään. Kaksi jääräpäätä luonnonlasta, minä ja tyttöni. Kaksi jotka eivät taatusti käskien laula.
Istutaan vierekkäin ja väritetään.
Ihan vaan ohimennen, siinä värittäessä tuleekin jutelleeksi päivän-ja viikon kuulumiset, ilot ja huolenaiheet. Ehkä se on se kun ollaan läsnä, saman äärellä, siinä hetkessä.
Väriterapiaa.











2 kommenttia:

  1. Kuule, toi on niinsanottu "Kakkonen", varhaista Alvar Aallon ja Otto Korhosen designia, oli ainakin jo Artekin kuvastossa 1939. Mallin numeroa en tosin muista. Valmistettu siis Littoisissa, Turun lähellä. En tiedä mihin asti ollut tuotannossa, mutta siis ihan on dissainia. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos, kiitos kiiitos. Ihanaa kun arvoitus selvisi <3
    Ja wau ihan disainia!

    VastaaPoista