keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Kuka voisi kellot seisauttaa, ja ajan pysäyttää, parhaat hetket juoksee liian nopeaan...



Aika.
Sitä on jokaisen vuorokaudessa yhtä monta tuntia.
Minun vuorokaudessani niitä on aina eittämättä liian vähän.


 Jos joskus iskee himo töllöttää hömppää telkasta, teen sen joko kotiaskareiden-leipomisen tai siivoamisen lomassa. Tai kuntopyörää polkien.
En enää osaa hidastaa sohvannurkkaan.


Ulkona pönöttää roskalava johon ajan salliessa puramme ulkorakennuksen huonoa puuta taistellen lumentuloa vastaan, valkoinen höytä hankaloittaa pihaprojekteja kummasti. 


Mutta ennen yhtäkään projektia on nämä kaksi rakasta...


...ja nämä muut rakkaat. 

Se on temppu saada vietettyä joka päivä lasten kanssa aikaa ajatuksella, kävelylenkkejä, metsäretkiä, polkupyörälenkkejä ja elokuvissa käymistä, arjessa läsnä olemista ja arjen tekemistä vakaaksi ja hyväksi kaikille, kun on sata rautaa yhtaikaa tulessa.
Yksikään projekti ei saisi ajaa perhe-ajan ohi.
Sitten se aika joka jää lähimmäisiltä kuluu joko ansiotyössä, kotitöissä tai remonttihommissa.
En valita.
Vielä on jaksettu, kun asioita laittaa tärkeysjärjestykseen, pysyy kotikaton alla hyvä yhteishenki.
Ei tule pinnankiristymisiä tai itkupotkuraivareita.
Mutta.
Aina on jokin riittämättömyyden tunne, vaikka kuinka paahtaa ei silti kerkeä kuin pintaraapaisun.

Olen pahoillani rakkaat ystäväni. Olen pahoillani siitä että joudun kieltäytymään ihanista reissuista, ravintolailloista ja unohdan vastata viesteihin.

Mulle tyypillistä on klikata viesti auki ja jos en siihen siltä istumalta vastaa, en enää muista ollenkaan.
En ole tyly, en tee sitä tarkoituksella.
Tiedättekö sen tunteen kun se halvatun "äly"puhelin piippaa aamusta yöhön, Wilma viestiä, whatsappia, telegrammia, instagrammia ja hoka halvatun grammia.
Mulle tuosta kapulasta on tullut sellainen verivihollinen, se vaatii, piippaa ja risoo kaikinpuolin kaiken päivää.
Se pieni hetki kun arjessa saan omaa aikaa, menen mieluiten koiran kanssa metsään-ilman puhelinta.
Kuuntelen hiljaisuutta ja kerään akkuihini virtaa.


 Te kaikki ihanat rakkaat ystäväni, joiden viesteihin unohdan vastata.
Joiden tapaamisia unohdan.
Ja joihin en muista pitää yhteyttä.
Kiitos että olette siellä.

Tiedän että kun oravanpyörä hellittää, olette siinä yhä.
Tai näin toivon.

Jokainen toimiva ihmissuhde vaatii hoitamista, kauniita sanoja ja anteeksipyytämistä tarvittaessa.
Minulla on kourallinen ihmisiä jotka tällä hetkellä saavat sen huomioni jonka voin antaa ja jonka jaksan antaa. Olen sosiaalinen ja mulla on todella laaja tuttavapiiri, ystäviä, hyvänpäiväntuttuja ja kavereita. Olen opetellut vihdoin sanomaan ei, tuntemaan rajani ja kieltäytymään sinällään kivoista asioista, mukavista lisätyötarjouksista, menoista ja harrastuksista.
Tietäen että tämä on väliaikaista, välillä arjessa on näitä piikkejä enemmän, mutta lopulta kiirekin hellittää. Kiitos kun kysytte, vielä koittaa se hetki että mulla on taas aikaa humpata!


1 kommentti:

  1. Vertaistsemppi täältä suunnasta! Itsekin olen oppinut sanomaan ei ja vetämään rajan johonkin. Kummasti sen jälkeen olen pystynyt panostamaan myös niihin muutamiin ystäviin, jotka tsemppaavat ja antavat tukea, kun heille on aikaa välillä annettavaksi. En jaksa enää edes tuntea suurta syyllisyyttä, jos en pysty tai jaksa blogata tai osallistua illanistujaisiin. Muuten minulla ei ole kohta mitään annettavaa. Paljon aurinkoa ja lämpöä syksyysi! <3

    VastaaPoista