perjantai 7. lokakuuta 2016

Koiruuksia.



On ollut jokseenkin vaikeaa löytää tuolle melkein 70-kiloiselle puudelillemme petiä.
Painelin Jyskiin ja ostin halvimman 120x200cm patjan, yksi sattui olemaan reklamaationurkassa virheellisen patjakankaan takia -70%.
Sehän passasi, sillä patjakangasta en tarvinutkaan, vaan leikkasin patjan ronskisti puoliksi ja teetin kaksi 120x100cm patjansuojusta.
Ihana, ihana, taitava luotto-ompelija ompeli Iskun takuulaadukkaasta ja kestävästä sohvakankaasta päälliset.
Ovat vettä ja likaa läpäisemättömiä ja täysin pestäviä.


Kaveri otti petinsä heti omikseen ja emäntä hykerteli, en nimittäin kamalasti lämmennyt ylihintaisiin koiranpeteihin joiden kuosi usein on jotain kornia tassukuviota beigellä fleecellä tai vastaavaa täysin silmiä särkevää kuosi-ilotulittelua.





Tarkkasilmäiset lukijat ovat ehkä huomanneet että kuvissani ei ole hetkeen vilahdellut terrierivanhustamme.
Sisu on kulkenut minun ja mieheni matkassa jo kohta 11 vuotta, ja lasten kaverina synnytyslaitokselta saapumisesta asti. Taittanut matkaa mukanani töissä, niin toimistossa-kuin kuorma-auton hytissä repsikkana tuoden seuraa pitkiin työpäiviin.

Matkannut kesälomareissut moottoripyörällä rintarepussa ja ollut kiinteä ja rakas osa arkeamme aina. 

Alkuvuodesta ihmettelin kun koira rupesi pudottamaan karvaa, käveli levottomasti ympäri kotia ja oli ripulilla. Selvisi että kaverin kaihi oli edennyt niin pitkälle että toinen silmä on lähes sokea ja myöskin kuulo on alentunut ihan onnettomaksi.
Se rehveli ei osannut enää levätä kun pelästyi kaikkea, huonojen aistiensa takia. Fyysinen kuntohan tuolla on kun pennulla mutta aistit heikentyneet.

Minulle läheinen mummi jäi yksin maalaistaloon ja rakasti pitää tuota karvapalleroa hoidossa, niillä on ollut ihan oma kemiansa ja raskain, haikein mielin päätimme että Sisu saa nauttia eläkepäivistä mummin kainalossa. Nukkuu filtin alla ja pitää seuraa niin kotona sukkia kutoessa kuin marjametsällä. Nauttii rauhasta ja hitaista päivistä.

Jokaisella vanhuksella tulisi olla kiintiö kissa tai koira.
Niin paljon tuollainen luontokappale tuo seuraa, lohtua ja fyysisen kunnon ylläpitoa ikäihmisen arkeen.
Käydään katsomassa maalla sekä mummia että karvalastamme ja ollaan iloisia että kamu saa nauttia rennoista eläkepäivistä, mummi ruokkii kaverin paremmalla lihalla kun moni ihminen lihapatansa tekee ja ovat lyömätön parivaljakko touhutessaan siellä.
Joskus parhaat ratkaisut sattuvat ensin henkisesti... se ei pyöri enää täällä jaloissa, mutta voi elää koiramaisia vanhuuspäiviä ja tuoda niin paljon iloa yksinäisen ikäihmisen arkeen.




Arvatkaapa vaan onko toi meidän jätti entistäkin tärkeämpi, taitaa nauttia melkoisesta erikoishuomiosta ja paistattelee ainoana koirana täällä saaden kaikkien halit ja rapsutukset.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti