keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Hard to be me....







Asetin itselleni erään tavoitteen ja mietin jotakin motivaattoria.
Kerran kahvilassa istuessani jäin seuraamaan erästä leidiä huikeissa rakennekynsissään.
Tiedättekö kun niillä näpyttelee puhelinta, joutuu sormen venyttämään kaarelle, ja siitä huolimatta näytöllä käy tasainen rapina kun kynnen päät vienosti rapsahtavat lasia vasten.
Ja vaaleata lattekuppia vasten nuo näyttivät vaan silmissäni jotenkin niin eleganteilta että jeah, lupasin itselleni tuollaiset turhakkeet jos onnistun, täysin tyhjänpäiväistä hömppää!


Eräänä torstaipäivänä sitten taaplasin kynsistudion tuoliin ja hankin ihan omat turhakkeeni.
Olihan ne hienot...



...kunnes ekan kerran jäin prätkällä tien päälle ja rupesin noilla raapimilla tulppia irrottelemaan. Taisi päästä paha sana. Tai kun ne töissä jäi joka paikkaan kiinni, tai kun perunoita pestessä kynnenaluset oli kaksi päivää mullassa, tai kun vaatteita kaappiin laittaessa ne aina hälppäsi lipastonlaatikon väliin. Vertaisin näiden aiheuttamaa kipua, äh en edes tiedä mihin sitä voi verrata kun ne repivät omaa kynttä siellä alla lihasta irti ja estävät normaalit rempparutiinit.
(Plus että kemikaaliallergisena sain tuosta kamasta millä ne omaan kynteen ikinä juntattiinkin aivan mielettömän ihottuman ja kutinan joka kesti viikon putkeen).
Että näin.
Ei mennyt niinko strömsöössä.



Seitsemän tuskan täyteisen päivän jälkeen hain suuren tinneritynnyrin jonne upotin sormeni. 
Ei auttanut.
Sitten uitin sormenpäitä asetoonitupoissa jotka oli foliokääreillä tunnin sormien päissä.
Ei auttanut.
Tässä vaiheessa kosmetologiystäväni näki instakuvan musta asetoonihöppyrässä jupisemassa  moisia raapimia alimpaan maanrakoon ja laittoi järkyttyneen viestin; 
"noi ei lähde kuin viilaamalla, lopeta mitä ikinä teetkin!"
Arvatkaa omistanko viilaa?!
Mies kysyi haenko kulmahiomakoneen.
Kysyin ystävältäni käykö hieno hiekkapaperi...


Juu, nyt ne on poissa.
Ei ollu mun pala kakkua.

Jalopuuratti Ladassa ei vaikuta menoon millään lailla,
rakennekynnet duunarissa kylläkin hidastaa menoa aikalailla.

Hienothan ne olis mutta ei ihan istu mun elämäntyyliin.

Mä olen turhamainen muissa jutuissa, käsilaukut, kengät ja tukan tupeeraaminen on enemmän mun  lajia.


6 kommenttia:

  1. Ah mikä tarina... No semmosta se on joskus. Jaksat sentään säätää kajalien yms. kanssa mulla nekin on jo ylivoimaisia ja jäljellä mineraalipuuteri ja ripsiväri. Ei niiden lisäksi edes hiusvärejä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on tätä. Jokainen tyylillään, eipä nuo hiusväritkään nyt niin hyväksi ole. Mussa on ripaus tiettyä turhamaisuutta, niin etten vie edes koiraa aamulenkille ilman silmämeikkiä...fiksaationsa kullakin, hah :D

      Poista
  2. Kauniit kynnet ja raksa-/remppanainen ei ole omankaan kokemukseni mukaan toimiva kombo. Ai että kun on lakannut kyntensä perjantaina kauniiksi ja viikonlopun raksaamisen jälkeen kolme kynttä on katkennut ja kaunis lakkapinta on kivasti kulahtanut. I feel you! :D

    VastaaPoista
  3. Niinpä. :D
    Tykkäisin nätistyksistä, mutta kun ei ne vaan istu arkeen niin ei sitten istu.
    Ehkä vielä joskus...tai mut tuntien ylivilkkaus taitanee olla veressä siihen asti kun suoriltaan kaadun jalaksen turvasaappaat jaloissa ja nuttura purussa.
    Mutta onpahan tullut tehtyä monenmoista.

    VastaaPoista
  4. Monen monta vuotta olen funtsinut oisko kiva. Epäkäytännöllisyys, huoltojen määrä ja kalleus ja ennen kaikkea allergiset reaktiot mielessä olen kumminkin pidättäynyt kestokynsistä.
    Tää sun kertomukses sinetöi nyt moisen vouhkaamisen mulle tarpeettomana seikkailuna. Ainoastaan toi prätkän tulppien irrottelu ei ole mun hommiani, muutoin samat käytännön hankaluudet ois edessä. Kiitos tästä =)

    VastaaPoista
  5. Eipä mitään, kaunistellaan muuten kun kynsillä :D

    VastaaPoista