Joku tuossa taannoin harmitteli kuinka mun fb-sekä insta tilit on haihtuneet.
Siihen on syynsä.
Olen viimeaikoina miettinyt kovasti tätä elämän kiirettä, stressiä ja oravanpyörää.
Mä olen kovin tunneherkkä, näköjään vanhemmiten entistä enemmän.
Luin kirjoituksen Palefacelta ja hän ruoti paljonkin nykyistä menoa ja osuvasti kutsui tätä kaikkea "klikkijournalismiksi". Sisältäen sen, että mitä sensaatiohakuisempi päivitys, sen raflaavampaa, useinkaan lähteitä tai jutun alullepanijan intressejä selvittämättä.
Aika moni päivityksistä joita mäkin lueskelin oli lähinnä negatiiviota etsiviä ja elämän varjopuolissa rypemistä.
Ei sillä että elämä olisi pelkkää ruusunnuppua, ei ole.
Ihan vaan omassa elämänpiirissäni viimeviikolla läheinen jotui sairaalaan, operaatioon, toinen meille tärkeä, jo iäkäs on hyvin huonokuntoinen ja kun olin viikon jo mietiskellyt vanhus-apuja, maksellut laskuja ja juossut akuutteja rästihommia listalta pois sain niskaan uuden lastillisen kökköä; rakkaalla, vasta 9kk ikäisellä koirallamme löydettiin massiivinen kasvannainen.
Lääkäri arvioi leikkauksen hinnaksi paria tonnia, noh siinäpä se loppuaika meni rattoisasti klinikkakuluja vertailutettaessa.
Keskiviikkona meillä on aika suureen operaatioon.
Ainiin ja mun työkuviot on auki jne...
Niin että, mun reaalielämä päivittyynee sosiaalista mediaa nopeammassa tahdissa.
Instagram on ihana tälläiselle visuaaliselle ihmiselle, se hävisi vahingossa päivityksiä ajaessa, huomasin että kun en heti päivään, pariin ajanut sitä takaisin, mun jatkuva puhelimen räpeltäminen väheni, olin jotenkin rauhallisempi. Kun ajoitan jo vessataukojakin tässä kiireen keskellä, eilen unohdin syödä sekä aamupalan-että lounaan, kun huolehdin muut niin eipä siinä paljon kerkeä funtsimaan tilapäivityksiä.
Mä olen kaikenlisäks äärimmäisen on-off-ihminen ja addiktoidun kaikkeen tollaseen.
Tein tietoisen valinnan, mulla piippaa jo nyt whats app ketjut ja koulun wilma-kansio, kaikista muista plipotuksista puhumattakaan, jätin vain akuuteimmat luuriini.
Olen nukkunut paremmin, mennyt monta tuntia aikaisemmin nukkumaan, ollut arjessa enemmän läsnä, paremmalla tuulella ja vähemmän adhd.
Toki haluan olla uutisista ja maailman menosta perillä, mutta se tuntuu olevan katettu päivän lehdillä ja radiouutisilla. Enkä ole fb-tai mikään muukaan vastainen, ne on ok kun niille on aikansa, mulla ei ole.
Että tämä nyt sitten syynä ettei mua enää siellä näy, muruset osoite on yhä sama, ovi auki, kahvia on aina pannussa ja kuistilla villasukkia, saa hipsiä käymään.
Blogi pysyy mun päiväkirjanani, saa laittaa viestiä ja lupaan olla läsnä, en buukissa enkä instassa, nautin arjesta ihanien ystävien ja perheen kanssa, jakamatta sitä internetin paisuvaan kuvavirtaan vaan muistojeni kansioon tuonne telkänpönttöön.
Nää tyypit ansaitsee mun jokaisen liikenevän minuutin ja tunnin, lapsuus on niin nopea jakso elämää.
Haluaisin olla läsnä, kuunnella, tehdä yhdessä ja ottaa osaa iloihin ja suruihin.
Tämä suloinen näky kaveruksista koulupäivän jälkeen ei ole itsestäänselviö...
...voisi olla näinkin.
Minä jos kuka sen tiedän, meillä olisi paljon vanhemmat lapset jos asiat menisivät niinkuin sormia napsauttaa. Minä, niinkuin liian moni muukin olen aikanaan asennoitunut siihen ettei sylissäni koskaan tuhise pientä kääröä.
Toisin kävi.
Se on jotain mitä ei arjen saisi antaa unohduttaa.
Tänään meillä on kaalilaatikkoa.
Aion tehdä myös mokkapaloja ja kattaa juhlakupit.
Ihan vaan siksi että tämä arkinen päivä on ihan hyvä, murheineen, iloineen.
Enkä instaa ruokakuvaa, kuvatulvan vellovaan suohon.
Laitan silmät kiinni, kuuntelen poikani kikatusta ja tyttöni hassuja juttuja, nautin kahvista jota ei kukaan keitä paremmin kun mieheni (mitaten pienellä vaakalla grammalleen saman annostuksen kun kaikkina muinakin päivinä).