keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Ota mallii, ota ota mallii...



Olette varmaan huomanneet että mun pojallani on melkein joka kuvassa tuollainen pitkä yökkäri.
Siis meillä on niitä neljä eri kuosillista, yksi päällä, yksi pesussa, yksi kuivumassa ja yksi kaapissa.
Hän rrrrrrrrakastaa tuota mukavaa vaatekappalettaan.

Oltiin yksi päivä kaupungilla ystävän kanssa kahvilassa, poika istui otsa pöydässä kiinni ja hoki "mennääää, mä en kkkestä näitä kamalia vaatteita, haluun mun yökkärimekon, yökkärimekko, mukava yökkis..."

Hän alkuun kutsui tuota ryijyään "poikien pitkäksi vaatteeksi".
Kerran yritin olla ovela ja lähteissä juhliin sanoin että ei se mikään poikien pitkä vaate oo se on mekko (tosi hienoa).
Poika katsoi pitkään ja sanoi että luuletsä äiti että mua haittaa yhtään, se on mukava olkoot muut mitä mieltä vaan.
Annoin hiljaisen hymyni tuolle pienelle ihmiselle ja tunnistin oman periksiantamattomuuteni ja sen kuinka olen itse piut paut antanut ajatusta sille mitä muut ajattelee.


Olimme porukalla ravintolassa syömässä, en jaksa vääntää jostain niin turhanpäiväisestä kun pukeutumisesta, maailma tuskin kaatuu siihen jos lapseni kulkee yökkärimekossa, trikoohousuissa ja kirkkaanvärisessä pupunkorvahatussa yleisillä paikoilla.
Muttamutta, yllättävän montaa muuta kanssaliikkujaa se näyttää hämmästyttävän, kummastuttavan jopa ärsyttävän, luin kerran sinkkuaikoina artikkelin kuinka suomi on lapsivastainen maa. 

Matkustellessa eron todella huomaa, siinä missä italiassa paikallinen kauppias antoi meidän molemmille lapsille pillit käteen ja tanssi hyllyjen välissä niiden kanssa järkyttävän metelin saattelemana ripaskaa, muiden tehdessä ostoksia silmää räpäyttämättä, täällä katsotaan nenänvartta jos lapsi laulaa kovaan ääneen kauppakärryissä. 

Tai etelässä ravintolassa lapset saa erikoishuomiota, täällä kehotetaan menemään taaemmas istumaan ettei häiritä muita asiakkaita olemassaolollamme.

Annan hiljaisen tukeni sekä yökkärimekolle-että sille kun poikani laulaa samainen yökkäri hulmuten, tunteella ärrää sortaen cheekkiä  kaupan kassajonossa.

On se liikuttava pieni ihminen, hassuine pienen ihmisen juttuineen.
Koska meistä ihmislapsista tulee niin totisia, koska tuo vuorenvarma itsevarmuus haihtuu.
En muuta niin toivo kun että nuo kaksi saisivat olla lapsia niin pitkään kun haluavat, vailla murheita ja masentavia uutisia.

Kaivetaanko tänään vähän sisäistä lasta, syödään pannukakkua lounaaksi ja nauretaan marraskuun harmaudelle päin naamaa, vesilätäköt on tosi jees-vesilätäköt on pukeutumiskysysmys!

Moiks!

4 kommenttia:

  1. Ihana pieni mies ja postaus kans <3<3

    VastaaPoista
  2. Tulipa hyvä mieli tuosta jutusta!
    Ja surullista miten totta, lapset ei sais näkyä eikä kuulua.. Tuli mieleen meidän lähikaupan ihana kassa, joka hymyilee ystävällisesti meidän kassalla usein hyvinkin levottomasti käyttäytyville rasavilleille (käyttäytyvät siis erittäin hyvin aina siihen kassalle saakka :D) tai hän jututtaa lapsia että saan ostokset maksettua ja pakattua. Vieressä on toinenkin kauppa, mutta valitsen mieluummin tuon mukavien kassojen kaupan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että vielä on tälläisiä kassatätejä <3

      Poista