maanantai 8. tammikuuta 2018

Vessan muutos...


Laitettiin vessaan Ritolan kirsikkapuu-tapetti silloin ennen muuttoa.
Mun silmääni siitä tuli hiukan pliisu tuossa tilassa, esim lastenhuoneessa tuo kuosi olisi ihana, mutta hassusti tässä pienessä tilassa väänsi ruskeiden hirsien värimaailmaa punertavaksi ja riiteli muun sävymaailman kanssa.



Löysin kirpputorilta rullan kaunista vanhaa tapettia vitosella, emmin ja jätin pöytään.
Jäi siinämäärin vaivaamaan että hain parin päivän päästä sen kuitenkin.
Ja se oli aivan täydellinen!
Rullan päällä luki Sanderson ja hain pääni puhki kuvahaulla tuota, mutten löytänyt.
Alusta asti koin tuossa William Morris tyyliä joka sinetöi ostopäätöksenkin.
Siirryin googlettamaan Morrisin tapetteja, ja Tsadaam!


Se on Morrisia!
Jos jollain sattuisi olemaan tietoa mistä tuota saisi lisää, tai vielä parempaa, olisi jäänyt nurkkiin yli, ostaisin. Mieli halajaisi tapetoida isompikin pinta tuolla kuosilla. Senverran siihen hullaannuin.




 Nyt vessan lookki olis kymppi plus, ilman tuota vitivalkoista patteria, arrgh.
Sähkömies ei suostunut asentamaan huoneen perälle, koska siinä oli jokin turva-raja vesipisteeseen, eli siinähän on jä nököttää. Voisikohan sen vetää DC-fix kalvolla yli? Tiedättekö kestääkö se kuumuutta?



Nuo partahöylien- ja sutien telineet ovat mieheni käsialaa. Sorvasi ne jostain hukkametallista, koska tuo viiksi-ja partahifistely on pop niin olen yrittänyt vinkata notta noille saattaisi olla kysyntää.
Josko saisi pian pajan kuntoon ja metallintyöstölaitteet paremmin niin voisi vaikka blogiin tehdä pienen nettikaupan. Itse emme ainakaan aikanaan löytäneet sopivia sinkkipeltisiä hellaneduspeltejä ja muotoiltuja käsienpesualtaan sinkkitaustoja oikein mistään. Samoin käsin väännettyjä kattilatelineitä, parranajotarvikkeiden telineitä, veitsitukkeja, pieniä seinäkoukkuja jne joutuu välillä oikein haeskelemaan. Aikanaan toimme italiasta erikokoisia pressopannuja, induktiolieteen vaihdettuamme mies teki metallista joka pannuun oman kokoisensa kuusikulmaisen levyn hellan ja alumiinipannun väliin jolla voin yhä käyttää kaikkia vanhoja pannujani. Lisäksi levyt ovat nätit roikotuslenkkeineen.
Mitä mieltä olette, olisiko tuollaisella pienellä puoti-linkillä kysyntää, onko tässä nettikauppojen arjessa enää tilaa käsityölle...

perjantai 5. tammikuuta 2018

Soitinhuone...


Taloa rempatessa näköjään on turha suunnitella liikaa.
Talossa asuessa huoneiden funktioit määräytyvät vähän vahingossa kun näkee miten arki ja talo menevät yksiin. Alunperin tästä piti tulla vierashuone, mutta tytön soittoharrastus ja miehen kitarat valtasivatkin sen. Ihan hyvä niin, kaikki soittimet ovat samassa huoneessa.
(tuo v16 ei muuten ole mitään sen kryptisempaa kuin korvaushirren numerointi jota kukaan ei ole huomannut maisemoida).


Vanhaa 1800-luvun pianoa ei enää voi virittää ja runko on jo halki.
Tilasin luotto pianonvirittäjämme ja hän purki soittimen koneiston, kielet ja muut osat joista en sävelkorvattomana ja laulutaidottomana ymmärrä mitään.
Esteetikkona kuitenkin hieron kämmeniä yhteen, sillä nuo ovat kauniita katsella.
Voi onnea ettei hän päättänyt harrastaa mitään tilaavievää ja vähemmän esteettistä!

Kaikki osat ovat siis siististi omissa laatikoissaan ja vaikka palautettavissa takaisin.
Ajatus on tehdä tuolle pianolle sellainen hauska juttu nyt kun se on heittänyt turhan painon pois, mutta siitä myöhemmin.



Kirpparilta ostin vanhoja nuotteja halvalla, vanhimmat 1700-luvulta.
Osan kehystin kun olivat niin kauniita, osa jäi ihan vain näkösälle.




Siinäpä meidän uusi, heleästi soiva ja toimiva piano.
Vähän särki silmää tuo kaikki ehjyys ja suoruus, mutta tiiliseinää vasten lookki kummasti rouheni.


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Tummien sävyjen pauloissa...


Meillä tosiaan on vähän maalisuti laulanut taas.


Systeri lähti kaverin kanssa Irkkuihin ja mulla oli ollut maalia valmiina jonkin aikaa, päätin vetää keittiön "irkkuväreihin" ja pidettiin heille lomaläksärit.








Mies nikkaroi uuden kattilatelineen ja kannakkeen roikkavalaisimelle.
Tekipä myös vanhan huuvan kierrätyskuparista kuparisen hellantakuslevyn, mutta sen unohdin kuvata.


Oleillaan aina keittiössä, kun on juhliakin tai kavereita käymässä niin kaikki jymähtää aina keittiöön yön pikkutunneille asti.


Löysinkin punaisen sohvakaluston; kaksi tuolia, sohvan ja pienen pöydän, koko setin kuudellakympillä. 
Noh sitten ruokapöydäntuolit meni myyntiin ja toritin vanhat kalastajantorppa tuolit ja villamaton tilalle, on vähän maku muuttunut tummempaan suuntaan ja kaikki syvät värit ja aidot materiaalit kiehtoo.
On tullut mööbleerattua :D

Mutta nyt kyllä keittiö on toimiva, usein mies kuorsaa töiden jälkeen päikkärit tuossa soffalla, lapset askartelee pöydällä, minä kokkailen tai väsään jotain. Kiva kun kaikki on samassa huoneessa ja kalusteet on mukavat, mutta kestää elämää..



 Mies oli tuota ikivanhaa mustavalkokuvaa katsellut täällä kirpputorilla käydessä.
Kyhyksetkin olivat niin ihanan patinoituneet ja vanhat, että hipsin sen hakemaan hälle lahjaksi sitten.
Ja oli mieluinen, kuvan metallipaja aiheena sopii muutenkin ukolle hyvin.

Meillä nämä keskinäiset lahjat on vähän erilaisia, hän oli tilannut mulle Amazoniin jalopuuratin. Mikäs siinä on toista muistaessa kun makukin on niin tuttu :D




Tuo seinän väri on hauska kun elää päivän valon mukaan eri sävyissä.
Oma lempparini on hämyinen talvi-ilta ja kynttilänvalo.














maanantai 1. tammikuuta 2018

Ei tule ikävä sinua vuosi 2017!


Ihanaa, vihdoin vuosi pyörähti uuteen.
Jos napakasti kiteyttäisin niin kulunut vuosi oli paska, mutta koska koitan artikuloida täällä asiallisesti, niin tyydyn sanomaan vain että, vuosi 2017 oli elämäni hirvein.

Tarkoitus oli tulla höpisemään vain sisustuksesta ja alkavan vuoden kuvioista, mutta kun istuin koneelle ja jäsentelin mennyttä vuotta ensimmäistä kertaa ajatuksissani, tajusin vasta kuinka paljon onkaan tapahtunut.


Isäni hautajaisten jälkeen rakas ystäväni menehtyi, aivan liian varhain ja samaan putkeen oli kolmannetkin raskaat kuoppajaiset.

Vähän ennen tätä, sairaus, joka on mukanani keikkunut kutsumattomana seuralaisena alle koulu-ikäisestä, äityi äkäisiin mittasuhteisiin.

Siitä muutama kuukausi, niin minulla diagnosoitiin toinen sairaus, joka tulee määrittämään elämääni siihen päivään, kun allekirjoittanut puskee horsmaa.

Isoisäni on ollut oikeastaan jo vuoden päivät saattohoidossa,  isoäitini on sairas ja hänelle rakennettiin pieni mökki tyttärensä perheen pihapiiriin. Hatunnosto heille, siellä elo meneepi niinkuin ennenvanhaan, kun useampi sukupolvi piti huolta toisistaan ja elivät ikääntymisen ehdoilla.

Pappani aikanaan tekemän talon hoitaminen kävi raskaaksi ja vuokralaisten lähdettyä tarkoitus oli laittaa koti etsimään ostajia.
Vaan eipä sekään mennyt kun strömssöössä, joskus pöyristyneenä olen lukenut kohujuttuja kauhuvuokralaisista. 
Sattuipa somasti, sanoi masokisti... ja osui sitten nekin kohdalle. 
Kissat oli pisauttanut lattiat ylös, hajua oli kompensoitu, ei suinkaan siivoamalla ja korjaamalla-vaan naulaamalla papan käsin sahaamiin kauniisiin kattoparruihin laarillinen wunderbaumeja. Vessanpöntöt halki, tapetit mustina...nooh listaa voisi jatkaa.
Kirsikkana kakun päällä, lähteissä luontoon dumpattu sisäkissa, jota en hellinyt hulluna kissanaisena viedä kissataloon, vaan otin projektikseni etsiä sille itse HYVÄN kodin.
Että tulipa sitten porukalla rempattua vaihteeksi yksi omakotitalokin siinä joulukuun aikana.
Onneks ei ole ihan kädetöntä sukua...

Ainiin ja koska apinalle aina sattuu, niin tuossa muutama viikko takaperin, olin koirien kanssa lenkillä, karvakuonot haistelivat ojaa ja kun käännyin, juoksi minua kohden vapaana ollut poliisikoira. Agressiivinen sellainen. Minun lempeä jättiläiseni oli koko hyökkäyksen mun edessä ja otti seefferin iskut vastaan. Sellainen se vaan on, tekisi perheensä vuoksi mitä vain.

Menin suoraansanoen aika shokkiin, vaikka en itse hampaista saanutkaan. Lyyli oksensi vatsalaukkunsa ja vaahtoa krampissa, meni sopivasti jalkalihaksesta tuon "koulutetun huippuyksilön" kulmahampaat. Onneksi eläinlääkäri oli lähellä ja kaveri tuli lopulta kyllä kuntoon ja kyseisen koiran omistaja hoiti laskun. Mutta olisi saanut jäädä tuokin surkeiden sattumusten sarja kokematta.



Jotta homma ei olisi mennyt liian helpoksi, olen kohta vuoden ollut sairaslomalla. Huonoina päivinä kivut rajoittaa tahtia dramaattisesti. Minähän en höllää, joten seuraavana päivänä kolottaa potenssiin tuhat jne. 

Vihdoin suostuin myöntämään että en pysty kaikkeen siihen mihin haluaisin ja opettelen sellaista härverssiä mantraa kun; "istu alas, hengitä, lepää", vaihtelevalla menestyksellä :D

Ja vaihteleva menestys tarkoittanee sitä, että meillä ei ole yksikään huone samanlainen kun viimeksi olen kirjoitellut. Mun tapani käsitellä juttuja nyt vaan on käsien kautta tekeminen, ja voinnin puitteissa taisin torittaa huonekalut myyntiin ja vaihtaa tummempiin, maalata seinät, vähä tapetoida jne, jne. Mun tapani "relata".



Tässä nyt on tullut jurnutettua, niin että heikottaa itseäkin enää edes miettiä koko vuotta, kun lista vaan jatkuisi. Ja tuo lista on kuin erittäin huonosta mustasta komediasta revitty...mutta niin, ei niin paljon pahaa, etteikö hyvääkin.

Sillon kun saa tarpeeksi jäävettä niskaan, osaa arvostaa kuivia vaatteita ja takkatulta.

Mun vaatteeni on mun perhe. Mulla on jo sen verran kilsoja mittarissa, tiedän kuka olen, mihin menen ja mulla on mahtavia tyyppejä tässä ja nyt, tiedättekö kuinka hitokseen itsekäs sitä on ollutkin pitäessään asioita itsestäänselvyytenä. Ihminen on hassu otus, se tajuaa kuinka hyvää jokin on vasta kun se otetaan pois.

Olen havahtunut siihen kuinka onnekas olen ollut kun mulla on ihana mies (johon olen huvittavan suuressa määrin hulluna näin 13-vuoden jälkeenkin), kaksi ihanaa lasta. Ja vaikka mulla ei enää isää olekaan, niin onnekas olen ollut kun faija aina uskoi meihin tyttöihinsä, tuki ja antoi tehdä asiat omin päin ja äiti on oma rempseä itsensä jonka elämänasenne on aika...nooh en sano hippi, mutta rento vähintään. 
Ei koskaan vaatineet olemaan koulussa paras, harrastuksissa kunnianhimoisin... vaan elämässä sitkeä, periksiantamaton ja muita huomioiva. 
Mutta silti opettivat pitämään puolensa, isä antoi olla jääräpäinen ja iskosti että naiset pystyy sinnikkyydellään mitä ihmeellisimpiin suorituksiin. Huvittaa kuinka suurissa päätöksissä kysyi; "mitäs se naisen vaisto sanoo? Yleensä se on se oikea".

Koska meitä ei ole koskaan yritetty painaa mihinkään prinsessamuottiin, on meistä tullu me.

Kun asiat painaa alas, me tytöt keksitään kyllä keinoja nousta.
Nooh, saattaahan se olla niin että meistä kolmesta tytöstä nuorimmalla on tallissa 6 prätkää, kattava kokoelma osia, työkaluja, makaabereita sisustusesineitä ja v8-jenkki... Keskimmäinen omistaa yli 100 paria korkokenkiä, ja kun sanon korko, niin se merkitsee sitä että mikään alle 15-senttinen ei lukeudu määritelmään korko. Ja joskus nuo korot survovat tahtia TT-audiin, joskus 1000-kuutioiseen prätkään. (Vaikka tuoksuisi vähän bensalta ja kynsien alla olis autorasvaa ni silti voi olla naisellinen).

Pyörittelimme silmiä isille ja hän osti meille mönkijät, peltoautot, mopot ja traktorit, (ainoa vaade oli että pääsääntöisesti aina piti itse vaihtaa renkaat, öljyt, polttimot jne jos kerran ajoikin itse), eikä tuo lapsellinen leikkiminen vaan laannu kai koskaan. Ihan vaan päätellen siitä että äitini alla vielä eläkeikää lähetyessäkin on 1800-kuutioinen prätkä, virtasi meillä jotain äidinmaitoa hassumpaa tavaraa mukulana? 


Ja kun me kaikki kolme tyttöä, äiti neljäntenä liikutaan, on aivan varmaa että pöytä josta lähtee eniten meteliä johtaa meidän luo. Italiassakin ne kyseli että voidaanko me oikeasti olla "from Finland" kun metelöidään keskiverto sisilialaiskylän verran!

Me naiset kun veimme isän tuhkia hänen lempimerenrantaansa, olin niin ärtynyt ja surullinen siitä ettei isä ollut enää etupenkillä kertomassa jokaisen liikennekameran paikkaa ja suurilla kourillaan viittomassa mittarin suuntaan samalla kun murahtelee "omapa on ajokorttisi". Tunnollinen, huolehtiva rakas isä. 
Ajoin sitten pikkutytön uhmalla pitkin pikkuteitä, niin että veekasi murisi ja keskikulutus olisi saanut greenpeacen väen vähintään tervaamaan kuskin ja kierittelemään höyhenissä. 

Tunteikkaan reissun lopuksi menimme perheen lempiravintolaan ja kun tarjoilija kysyi mitä viinejä haluamme tälläkertaa maistella tokaisi pikkusysteri "on niitä maisteltu, jätä koko pullo vaan pöytään". Rupesi naurattamaan ihan kamalasti ja koko surun, stressin ja ahdistuksen aamu jotenkin laukesi hervottomana nauruna. 

Kuulostaa varmasti vähän liiankin mustalta, tai ehkä värikkäältä, hmm.
Isä aina sanoi kun otti jokin asia päähän; "mutta muista, me ei ollakaan mikään tavisperhe".

Musta huumori, tietynlainen suoraviivaisuus ja omituinen, periksiantamaton, jääräpäinen ja pohjimmiltaan positiivinen elämänasenne kantaa meitä. 

Olen kuullut lukemattomia kertoja kuinka "sulla on kaikki varmaan täydellistä kun olet niin iloinen".
Ei ole, mutta sitten jos annan pessimismille vallan ja lakkaan viljelemästä huonoa huumoria niin, antaisin periksi suruun, vastoinkäymisille ja arjen ongelmiin rypemiselle. Enkä anna angstille sitä iloa.



Joka ilta kun peittelen lapset, hipsin katsomaan että koirat on pedeissään kuorsaamassa ja menen nukkumaan ukon kainaloon, on asiat aikas hyvin. Täytyisi vaan enemmän miettiä niitä asioita mitkä elämässä kantaa eteenpäin. 
Tai ehkäpä joskus miettiä jopa että, jos mulla ei huomenna olisikaan tätä ihmistä, miten tänään puhuimme, näytänkö välittäväni, olenko läsnä. Annanko pikkujuttujen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, onko oikeasti pakko lukea kaikki roska-uutiset ja kollata pävitykset, mitäpä jos kaappaisikin murut kainaloon, lämmittäisi kaakaota ja lukisi ääneen kirjaa sen ajan.

Kyllä tämäkin surkeiden sattumusten vyöryvä lumipallo joskus pysähtyy, tai ainakin toivon että pysähtyisi kalenterivuoden 2018 kohdalla. Edes hidastuisi.


Kaikkea hyvää teille lukijoille ja kiitos kommenteistanne!

Laitan ensi kerralla vähän kuvia loppuvuodesta (niitä harvoja joita muistin pysähtyä kuvaamaan) ja vähän remppajuttua myöhemmin.


Ainiin ja mitä noihin systerien fiksaatioihin puuttumiseen tulee, niin on mullakin omani.
Saatoin yhtenä synkkänä päivänä jona tuntui että kesä, syksy, talvi, tunti, vuorokausi..kaikki on ikuista vesisadetta ja syksyä, ostin kengät.
Siis kengät pupunkorvilla...tai siis lietsottiin systerin kanssa toisiamme ja se osti samat tulipunaisina :D


...Ja lähdin hyvässä seurassa kahvilaan aamukahville-siis pupukenkien ja amazonin seurassa.
Join kupin hyvää teetä ja katselin kahvilan ikkunasta omaa autoani äidillisin silmin, miettien hankkisiko kesäksi uudet vanteet vai maalaisiko vain vanhat. Mutta hainkin sitten sille paremman laturinhihnan ja hiilet. Ja teetätin uudet kumit vanhoihin kauniisiin pyhkijänsulkien runkoihin, koska kuka sitä nyt rumilla pyyhkijöillä pyyhkii yhtään mitään.
Että jeps, ihan normipirkko täällä moi.



Äähhh ja dämn, mä olen ollut niin kauan täältä pois, että sisustuksen lisäks meillä on muutama muukin muuttuja. 
Mies vihjaili että osta vaan joskus jotain kivaa ittelles.
Ostin kissan. Tai ehkä kaksi. 
Ei sen kivempaa voi ollakaan, kaksi pientä kissanpentua joka ilta rinnan päällä kehräämässä, nukuttaa paremmin kun tukkupakkaus melatoniinia!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Puunkantoshow on alkanut!



Nyt on se aika kun kotona ollessa jossain tulipesässä palaa aina valkeat.
Oikeastaan puun rätinä on kodikkainta ikinä, mieleiseni lämmitysmuoto, kaikesta puunkantoshowsta huolimatta.