perjantai 24. helmikuuta 2017

Muurin maalaus pellavaöljymaalilla.

 

Olen vetkutellut viimeisiä sisämaalaushommia liian kauan ja kevätaurinko onneksi siivittää monia töitä vauhtiin.
Muuriseinä pönttöuunin takana oli aika kamala.


Ennen maalausvaihetta raaputin seinästä loput tapettikerrokset ja lohkeilevat maalikohdat .
Pesin seinän ja annoin kuivaa.



Oikea värisävy sekoitettiin, ah niin ihanista Ottosson pellavaöjymaaleista.
Tuolla litran maalipönikällä maalaa todella suuren alan ja maali on erittäin riittoisaa.
Olen aikaisemmin maalannut yläkerran muuriseinän, olohuoneen pönttöuunin, huonekaluja, seiniä kattoja jne. kyseisellä maalilla ja voin sanoa että pinta vain kaunistuu ajan myötä ja vähän kuluessaan. Pidän näistä sävyistä myös, ovat käypiä ja kauniita sellaisenaan ja niitä on helppo myös mixata. Käytössä litrahinta on oikeasti aika edullinenkin ottaen huomioon riittoisuuden ja maalipinnan kestävyyden. Jos vain sävy miellyttää sisustussilmää ajan kuluessa niin pinnat kestää pitkään, rakastan sitä kun maalatut alat alkavat aikaa myöden vähän haalistumaan ja saamaan autenttista wanhaa ilmettä. Maali on pysynyt äärimmäisen hyvin myös pönttöuunin hohkaavilla kyljillä moitteettomana, joten kyseinen merkki tulee olemaan jatkossakin luottotuotteemme.


Mulla on ihana apuri taas matkassa....


Ja tälläinen siitä tuli.
Istuu mielestäni keittiön sävyihin mainiosti ja yritin sovittaa sopimaan tuleviin Morrisin tapetteihin myös...




keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Teräsmieheni mun....


Aina välillä avaan sanaisen arkkuni ja räyhään kaikki nurkissa pyörivät työkalut ja hitsaushärpäkkeet alimpaan maanrakoon.
Kun saamme piharakennuksen (toivottavasti ensi kesänä) valmiiksi teemme sinne miehelle työhuoneen, ikävä tosiasia on että siihen asti nuo härpäkkeet nyt vaan on sisällä koska pihavajassa ei ole edes kunnon kattoa. Noita iloisen oransseja kemppejä on kaksin kappalein ja erilaisia hilavitkuttimia alasimesta ruuvipenkkiin. Meillä ei siksi ole alakerrassa edes ulkovaatteille kaappia koska se on täynnä työkaluja.


Muttamutta, ei parane valittaa, sillä työkalut on oikeissa kourissa ja niistä syntyy metallitaidetta ja käyttötavaraa...
Jokaisen tulisijan viereen on hän tehnyt puutelineet, niissä on hyllyjä ja puita on helppo käyttää siinä järjestyksessä kun ne ovat tuotu sisään kuivamaan.




Vanhoista kirpparilta löytyneistä viiloista ym muuntuu puukkoja.
Kuulemma todella vanhoissa viialan teräksen ym viiloissa teräs on vielä niin hyvälaatuista että niitä on hyvä käyttää puukkoihin ja muihin, eikä kyllä ole murtuneet kovassakaan käytössä...


Alumiininen pressopannu ei puhunut samaa kieltä induktiolieden kanssa joten väänteli hän kaikkiin pannuihin aluslevyn teräksestä ja avot taasen on kaikki pannut käytössä...



Hirsiin, liitoksiin, koukuiksi jne on tehnyt raudat hän...



Ensitreffeillä saamani ruusu ei sekään ole kuihtunut, väänsi teräsmieheni sen rosterista nimittäin.
(taisi aavistaa mun puutarhurintaitoni jo silloin)


Keräilee wanhoja ja wanhan tyylisiä parranajokamppeita ja on itse tehnyt telineet, vaahdotuskulhot, varret, sun muut...


Ja kun oltiin katkottu liian monta muovikauhaa, väänsi hän rosterista sellaisen joka ei katkea! Ja vitsillä Ortexin muovisen malliseksi :D


Omenaporat, juustohöylät, korut ja jopa kettingin vääntelee hän itse tuolla, arvatkaapa vaan sitten kun paja on valmis ja siellä on paremmat puitteet niin mitä kivaa vielä taipuukaan metallista.
Ja kun kierrätys idea on lähellä sydäntä, on näistä pääosa kierrätysmetallista tehtyä, tai tavarasta jota on jostain muualta purettu.





sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Green


En ole koskaan, ikinä ollut viherpeukalo.
Täällä kodissa kaikki vaan kasvaa ja kukoistaa vaikken tee mitään muuta kun annan kalojen kakkavettä sillon kun satun siivoamaan akvaarion, eli en edes kovin usein.
Täällä riittää niin paljon valoa että kasvit porskuttaa kuin itsestään ja olen innostunut ihan hirveästi kaikesta vihreästä kun ne ei enää kuole käsiin!




Poikani valkosipuliviljelmä...










 Koska täällä ei asiat ole ihan niin justiinsa niin meillä on dartsitaulu keittiössä.




 ...ja kaikki muutenkin vinksinvonksin.





 Miehen nikkaroima saareke lipasto odottaa yhä maalia ja lattia uudelleenmaalausta.

Yhden lomareissun aikana ihanat ystävät kävi maalaamassa olohuoneen ja vierashuoneen puolen ja yllättäin siellä maali on priimaa eikä edes yhtä läiskää löydy josta maali olisi lähtenyt.

Mietittiin ihan sateenkaarivärien miesten kanssa että mikä on kun ei keittiössä maali pysy, (sen maalasi allekirjoittanut) he pyörittelivät päätään ja kertoivat että kyseisellä maalilla maalataan jopa tanssilavojen puulattioita kun se kestää lohkeilematta korkokenkiäkin ja on ekomaaleista ihan kestävimmästä päästä.

Sattuivat sitten kysymään vedinkö maalin ohuina kerroksina moneen kertaan purkin ohjeiden mukaan...ööh. 

Mulla on sellanen pieni ongelma että mä en harrasta ohjeita, en ruoka-enkä muitakaan. Mies on sitä mieltä että se liittyy siihen että olen kolmekymppinen minä-itse jolla on aivan pienehkö auktoriteettiongelma aika ajoin. Mutta mä näen sen niin että kun saan äärimmäisen hyvän idean tai oon muuten vaan hyvässä remppaflow-tilassa ja aivot suoltaa raflaavia ideoita niin se on ihan sama tila kun kolmevuotiaalla kun sen annetaan vetää kilo karkkia, tipautetaan hop loppiin ja sanotaan että älä juokse. 

Juoksen kuitenkin, joten pensseli nättiin käteen musaa rammariin ja sutimaan. Sattuu sudin päässä  olemaan vielä vähän sellainen enemmän on enemmän luonne ja asenne on että mielummin överit kun vajarit. Saattoi siinä sitten olla pari muuttujaa ja pari kohtalaisen paksua kerrosta usean ohuen sijaan. 

Musta ei tulisi maalaajaa. Silloin kun kävin taidetunneilla, piti mulla olla tuhottoman monta taulua työn alla, sillä en vaan ole ihminen joka odottelee öljyvärikerrosten kuivumista, jatkoin aina uutta taulua kun edellinen kuivui, kunnes totesin sen silti olleen liian hidastempoista ja siirryin suurempiin linjoihin. 

Tänään maalasin pönttöuunin takaa muuriseinän, poikani aloitti homman ja menin sitten sanomaan että äiti jatkaa kun sulla putosi tippa lattialle. 
Jossain vaiheessa viisivuotias seisoo vieressä ja sanoo "äiti sä rikoit ihan kaikkia maalaussääntöjä ja paria muutakin, eikä toi oo mun tippaan verrattuna mitään!"

Okei mä saatoin sheikata Bob Marleyn tahtiin-sehän se virhe olikin, oli nimittäin tippa siellä tippa täällä ja huomaamatta saatoin sotkea itseni alusvaatteita myöden, silittää ohi kävelevää koiraa, joka oli maalissa...ja niinedelleen. Mitä tästä opimme:
Opettele suojaamaan ympäristösi, koska sotket itsesi maaliin enivei, maalaa verhot kiinni au naturel ja älä missään tapauksessa kuuntele mitään muuta kun levylle talletettua aaltojen liplatusta tai mozartin sinfonioita.





lauantai 11. helmikuuta 2017

Asiasta kukkaruukkuun ja takaisin...




Lapsen huone; seinät täynnä kolhuja, puuvärin jälkiä, rikki pompittu sänky, vesiväriä lattiassa. Sellainen sen kuuluu ollakin, siellä on tarkoitus leikkiä, riehua ja antaa luovuudelle valta. (useimmiten se on myös kaaoksen vallassa, mutta luin just tieteen kuvalehden artikkelista että luovat nerot elää mieluiten kaaoksen keskellä, kröhöm).
Tänään katselin pienen ukkelin leikkejä ja samalla huomasin että pikkumiehen huone on periaatteessa puinen laatikko, helmiponttia seinillä ja katossa samanmoinen, siihen lautalattia vielä päälle.

Kyllähän sen sillon tiedosti kun kynnet verillä skrabasi maalia satoja neliöitä noilta vanhoilta rapisseilta autiotalon puupinnoilta.
Siltikään ei annetu periksi houkutukselle vetää vaan päälle levyä ja tapettia. Tykkään että valinta on ollut oikea ja jotenkin tuo helmipontti kuuluu tänne. Tämähän on aikanaan sahan työntekijöille kuuleman mukaan tehty talo. Sahalta on todellakin tuotu puuta, priimaa ja hyvää, eikä siinä ole säästelty, piilossa olevat aluspuutkin ovat priimaa ja kaunista tavaraa kaikkialla, ei mitään ylijäämäpuuta.



Listojen maalaus on kesken, mutta sou what, kohta tuolla menee varmaan lattiakin uusintamaaliin...


Miehen kanssa remonttia tehdessä mietittiin jätetäänkö liikaakin kolhuja ja autenttista vanhaa pintaa näkyviin. Mielestämme kuitenkin vanha talo saa olla vanha talo ja näyttää vanhalta talolta.

Tuokin nurkka josta kannettiin  rikki potkittu puuhella pois sai jäädä noin, osittain rappinkille, osittain tiilelle. 
Käytettiin talossa remontin jälkeen arvioijat, kertomassa talon nykyarvo ja arvio remontin onnistumisesta. Jännitin kiinteistönvälittäjää vähän etukäteen, mietin mitä luksuslukaaleja nekin arvioi ja että apua, mitä tästä tuumataan, mutta yllätyksekseni hän kiinnitti huomionsa kaikkiin epätäydellisyyksiin ja käänsikin ne positiivisuuksiksi!

Esimerkiksi makuuhuoneen hormiseinä joka on aika roisi oli hänen mielestään juurikin hyvä näin ja kielsi sitä silottelemasta, sanoi että remontti oli onnistunut sillä talo näyttää siltä kun se olisi elellyt ja olellut näin jo vuosia, että talossamme on parasta peittelemätön roso ja aika joka näkyy hyvällä tavalla. Että remontti on jatkumo materiaaleille joita talossa on ollut sata vuotta.
Olin helpottunut, ei oltukaan remonttimaailman jokkiskuskeja, vaan oltiin pysytty ihan oikealla radalla.





Olen vuoden sisään lopettanut sisustuslehtien tilauksia yksitellen.
Tulen äärimmäisen surulliseksi raflaavista jutuista jotka on otsikoitu tyylillä;  "nuoripari toi 1800-luvun torpan tälle vuosituhannelle!"

Olen vetänyt aamukahvit niin monesti väärään kurkkuun lukiessani kuinka on ostettu vanha talo, revitty sieltä kaikki vanha ja korvattu se laminaatilla, uusilla ikkunoilla, ovilla ja muilla materiaaleilla "tuoden se tälle vuosituhannelle".

En väitä että minun tapani remontoida on ainoa oikea, tai että minun kotini istuisi monenkaan elämäntyyliin, enkä halua provosoida sanomalla että moderni on väärää. Mutta en vain ymmärrä miksi ostaa vanha talo, repiä sieltä kaikki vanha ja modernisoida nurkat luotisuoriksi nykymateriaalein niin että pahimmassa tapauksessa alkuperäistä on vain hirsikehikko uutuuttaan kiiltelevien pintojen alla.

En vain käsitä sitä työn määrää jonka ottaa repiä vanhasta talosta väkisin uusi, verrattain siihen että vaikka ostaisi talopaketin jonka saa elementteinä pihaan ja vetää siihen valmiiksi suoraan seinään sitä tapettia korkeakiiltoista keittiötä korostamaan. Niiiiiiin paljon helpompaa saada suoraa ja modernia!


Vanha talo on tietyllä tavalla elämäntapakysymys, siinä missä avojenkin tai harrikan omistaminenkin suomen leveysasteilla. Avojenkillä ajellaan ne lyhyet kuumat kesäkuukaudet ja hitsi että se tuntuukin hyvältä pitkän ja pimeän talven jälkeen, ei nuo tuolla kuumissa maissa ymmärrä sitä huumaa ja kiihkoa mikä on taluttaa se ajokkinsa ensimmäisten auringonsäteiden saattelemana tallista baanalle kun on sikiöasennossa maannut punkassaan lukien veekasia takkatulen lämmössä kaamoksen retuuttaessa sieluparkaa. 

Ei ymmärrä lämpimän maan asukki, jos saa itse kurvailla joka päivä eikä tunne käsitettä kaamos ja räntäsade. 
Samaa ideologiaa on vanhassa talossa, kun yöllä yrität hiippailla vessaan ja tiedät mille rappusille ja mihin kohtaan astua ettei narina herätä koko taloa, tai tiedät että puolitoista pesällistä puuta on optimimäärä saamaan täyden teho- hyötysuhteen pönttöuunista ja tiedät miten ajoitat lämmityksen että pääset lähtemään ajoissa ja saamaan vielä pellitkin kiinni.

Sitten kun sut viedään lomalla jonnekin missä ei narise, on tasainen lämpötila, ei tarvitse uhrata aikaa lämmitykselle tai lumenluonnille,  ikkunoista ei vedä, eikä saa lämmittää niitä omin käsin restauroituja pönttöuuneja, onhan siinä vähän orpo olo...Ja se hyvä fiilis mikä valtaa kun pääsee taas kotiin narisuttamaan omia nurkkiaan on vähän kun se fiilis kun tankkaa Uralin ekan kerran keväällä talven jälkeen.


Vähän lähti juttu taas harhailemaan, ihan piti vaan pari kuvaa juniorin huoneesta laittaa...






Juniorin huone on juniorin näköinen, paljon värejä ja tavaraa, kuosia ja tapahtumaa.
Melkein kun mutsin asut...mulla on fiksaatio eläinkuoseihin, lepardia, seepraa, käärmestä jne.

Eilen laitoin mun pyyttoninnahkabyysat ja himmailin peilin edessä, on tainnut pari kaamoskiloa tarttua, näytti nimittäin siltä kun mun takapuolenkannikoiden jatkona olis ollut kaksi kiiltelevää paksua anakondaa  joiden päät oli sullottu karvasaappaiden sisään, mauton mutta sopii tyyliin, olis tuumannut mutsi. Mutta sanon että nyt ylitin jonkin rajan.
Meni kärmesbyysat kaappiin odottamaan keveämpää kevätruhoa.